Elämäni (ehkä) omituisin puol vuotta

Niille, jotka hyppäävät tässä kohdassa mukaan lukemaan tätä, niin kerrottakoon, että aiemmissa teksteissä selviää mistä kaikki alkoi ja mitä on tapahtunut. 

Oon miettinyt näitä mun leikkauksia ton rintasyövän esiasteen takia. Aina ennen on leikattu siks et on korjattu jotain. Jotain mikä on ollu rikki. Nyt leikattiin rikkoutuneet osat kokonaan pois. Rinta tai no osa vasemmasta rinnasta ja sit tehtiin oikeasta samanlainen kuin vasen on. Tietyllä tavalla korjaamista tääkin, mut kuitenkin erilaista. Poistamista ja korjaamista. 

Sit kun kaikki ei menny kuten piti eli haavasta osa meni kuolioon ja sen seurauksena reikä, vähintään sieluun saakka, oli auki nelisen viikkoa. Siihen jouduttiin laittamaan ihosiirre sen reiän päälle. Siitähän jäi taas uudet arvet rintaan ja siirre on (vielä) erilainen ja erivärinen kuin muu iho. Sit bonuksena sädehoito, jonka seurauksena ihon väri vaihtelee edelleen ja ilmeisesti vielä jonkin aikaa. Katotaan mikä on lopputulos. Ottokohta reidessä elelee ihan omaa värimaailmaansa ja oon aatellut et siihen vois ottaa jonkun tatuoinnin, sit kun se on muuttunut ihan oikeaksi ihoksi eli noin vuoden päästä. En vaan tiedä et mitä kuvaa siihen laittais. Voi olla myös teksti. Tää ehkä selviää ajallaan.

Joka paikassa ”kaikki” keneltä rintoja on syövän takia leikattu kirjoittaa, et miten on joutunut opettelemaan uuden peilikuvan kanssa elämistä, koska arvet ja uuden malliset tissit. Tässäkin kohdassa mulla on varmaan päässä vikaa, kun en oo osannut tollai ajatella. Kyllä mä sieltä peilistä edelleenkin katon. Ei sieltä kukaan muu vastaan tuijota. Sit huolestun jos niin käy etten tunnista itteäni peilistä.

Onhan ne arvet tossa vasemmassa rinnassa aika rajun näköiset vielä, mut siitä nekin vaalenee ja haalenee kunhan aikaa kuluu. Ja jos ne jotain häiritsee, niin se ei oo vähääkään mun ongelma. Ne arvet on osa mua.

En ole juur koskaan aatellut et mitä muut ajattelee mun jutuista, tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Tää ajatusmaailma on vaan vahvistunut tässä viimeisen puolen vuoden aikana. Ei, ei musta ole tullut itsekeskeisempää kusipäätä kuin mitä oon ollut, mut ei vaan jaksa kiinnostaa. Ei jaksa kiinnostaa, et mitä muut ajattelee mun elämästä tai tekemisistä tai suhtautumisesta hoidettuun rintasyövän esiasteeseen. Mun elämä. Ei sun. Tässä ja nyt. Ei sitku.

Tää on mielenkiintoinen asia tää esiaste. Se tarkoittaa sitä et kaikki syöpäsolut oli rintatiehyeen sisällä, ilman leviämistä ulkopuolella oleviin kudoksiin tai imusolmukkeisiin. Osa ihmisistä on ollu sitä mieltä et tää ei ole oikea syöpä ollenkaan vaan joku sellanen ”leikkisyöpä”. Tätä oon kuullut myös muilta saman diagnoosin saaneilta. Kaikkien, kenen kanssa oon jutellut, mielestä noi kommentit tuntuu yhtä oudoilta, tyhmiltä ja aliarvioivilta jopa loukkaavilta. Sellaisilta et ”ethän sä nyt mitenkään sairas ole kun on vaan esiaste. Vaan. Miten niin vaan?

Ihan vaan tiedoksi, et oli tiehyensisäinen tai vaikka mikä muu syöpä tahansa, niin sama setti käydään läpi. Lääkäreitä, leikkauksia, hoitajia, haavoja, arpia, haavojen hoitoa, sädehoitoa ja osa saa lisäksi sytot, joilla syöpäsolut yritetään tappaa. Mä en onneks sytoja saanut. Et sellanen ”leikkisairaus”. Lisäksi lukematon määrä aikatauluja ja ajettuja kilometrejä. Kaiken tarkoituksena hoitaa ihminen kuntoon. Mun kohdalla tää onnistui.

Mä toivon et kukaan teistä, jotka tätä luette, ei koskaan sano et ”ai vaan tollanen esiaste syöpä”. Tai yhtään mistään muustakaan asiasta tai sairaudesta, joka jollain toisella on. Harvoin ne on vaan juttuja sille jolla ne on. Ne on osa jokapäiväistä elämää ja kaikki suhtautuu niihin eri tavalla. Tiedän ihmisiä, jotka vuosien päästä sairastettuaan esiasteen pelkäävät edelleen et tulee uus syöpä jne. Mä en osaa tollasia(kaan) pelätä, mut ymmärrän oikein hyvin noi pelot ja huolet. 

Välillä on väsyttänyt ihan helvetisti, välillä vituttanut sillai et ei ole halunnut nähdä yhtään ihmistä, saati et olis viittinyt vastata puhelimeen. En mä vieläkään vastaa, ellei mua huvita tai sit teen jotain muuta mitä en aio keskeyttää puhelun takia. Oon opetellut keskittymään, koska aivot on ollu välillä ihan puuroa ja on ollu pakko keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Opettelu jatkuu... 

 

Välillä on vituttanut vähemmän. Väsymyksen on aiheuttanut noi leikkaukset, pitkät antibioottikuurit ja niistä toipuminen sekä se et yöunet on ollu melko huonoja ja vähäisiä aika-ajoin. Paraneminen nyt vaan vaatii veronsa ja lisäksi se et piti nukkua selällään - ei vaan tule uni siinä asennossa. Ei ihmistä oo luotu nukkumaan selällään vaan mahallaan ja ihan äksänä. Vitutuksen aiheutti pääasiassa se et ei pystynyt tai saanut tehdä kaikkea mihin oli tottunut. Nyt taas saa tehdä kaikkea. Vasen puoli välillä muistuttaa et ihan kaikkea ei ehkä vielä kannata tehdä ennen kuin rintalihas vahvistuu entiselleen. Välillä kiristää, puristaa ja painaa, mut ei niinkään vituta. 

Vitutuksesta ja väsymyksestä huolimatta tässä kaikessa on ollu paljon hyvää. Oon päässyt näkemään ja kokemaan äärimmäisen mielenkiintoisia hoitomenetelmiä ja teknisiä laitteita. Oon oppinut järjettömän määrän uusia asioita syövästä, syövän hoitomuodoista ja mekanismeista mitä ihmisessä tapahtuu. Eniten tuosta viimeisestä. Tieto on aina helpottanut omaa oloa ja tässä kohtaa se oli mun keino selviytyä tolkuissani – mahdollisimman paljon tietoa kaikesta ja sit vielä vähän lisää. 

Oon myös miettinyt et miten tällainen tilanne, sairastuminen, erottelee jyvät akanoista - lähinnä tuttavapiirissä. Osa häviää jonnekin ja osa tulee lähemmäs. En tiedä mistä noi johtuu, mut niin on käynyt.
Oon tutustunut uusiin ihmisiin, mikä on vallan hieno asia. Osan kanssa on puhuttu vaan syövästä ja osan kanssa ei sit ollenkaan. Osan kanssa sekä että. Arvostan kaikkia keskusteluja paljon. Kuten yleensäkin. Mikään ei voita hyvää keskustelua.

Erityisen paljon arvostan niitä keskusteluja, joissa ei ole puhuttu syövästä, sairastumisesta tai siitä et miten nyt hoidot etenee. Elämä on jatkunut ihan normaalina ja juttujen sekä laulujen aiheet yhtä pöljinä kuin ennenkin. Hyvällä tavalla pöljinä. Arvostan. 

Kävin, 4.5.24, kattomassa KokoTeatterissa
Sami Saikkosen TER MINATOR Rikkinäinen ja korjattu T-800 tanssii taas -esityksen. Olisin voinut katsoa sitä tunteja ja taas tunteja. Olla ja katsoa. Katsoa liikettä, liikkeen hallintaa, kehoa, kehon hallintaa, mielen hallintaa, keskittymistä ja kaikkea sitä mitä lavalla tapahtui. Miettiä viimeistä puolta vuotta ja kaikkea mitä on tapahtunut. Esitys toi kaiken puolen vuoden aikana tapahtuneen jotenkin kovin lähelle - sieluun ja sydämeen saakka. Rikki menemisen ja korjaantumisen.

Niille, jotka eivät tiedä Saikkosen taustoja, niin hän loukkaantui vakavasti lento-onnettomuudessa vuonna 2021 ja on sen jälkeen aloittanut uuden elämän jäätyään henkiin.

 

Muutama lainaus Saikkosta käsitelleistä jutuista: 

 

Tanssi ja yleensäkin taide voi koskettaa ihmistä jopa sanattomasti. Se on eräänlainen mysteeri, jonka voi ainoastaan tuntea, Saikkonen ajattelee.
-9.4.24 YLE-

Tällä hetkellä Saikkonen valmistelee Koko-teatteriin 16-osaista monologia, jossa tanssija sulautuu yhteen ja hajoaa samanaikaisesti. Teos kutsuu katsojaa pohtimaan aikaa, tilaa ja ihmisen muuttuvaa olemusta – fyysistä ja psyykkistä.
-9.4.24 YLE-

Erityisen hyvältä esityksessä tuntui pohtiminen, taustatarinan näkyminen ja näkyväksi tekeminen sekä se, että rikkinäisestä saa ehjän.

Olen onnellinen tänään tässä ja nyt. Onnellinen tärkeistä ihmisistä ympärillä, terveydestä, hoitojen loppumisesta, terveen papereista (seurantaa lukuunottamatta, mut sekin on hyvä asia) ja kaikesta mitä on, on ollut ja on tulossa.

Kiitos just sulle kun kuljet mukana. Tänään, tässä ja nyt. 

p.s.
”Mikään ei sinänsä muuttunut, mutta mikään ei ole enää ennallaan.”
-Sami Saikkonen MTVn haastattelussa 10.12.23-