Mun vuosi

Vuosi 2024 on vaihtunut vuodeksi 2025 ja on varmaan aika päivittää juttuja blogiin. Sekavaa settiä, koittakaa pysyä kärryillä.

Reilu vuosi sitten kerroin julkisesti, että olin saanut diagnoosin rintasyövän esiasteesta.

Vuosi on mennyt nopeasti ja siihen on todellakin mahtunut kaikenlaista. Laidasta laitaan. Koitan tiivistää.

Rintasyövän esiaste diagnoosina on sillai outo, että hoidot ovat täysin samat kuin rintasyöpärintasyövässä. Esiaste tarkoittaa ainoastaan sitä, että syöpäsolut ovat jemmassa rintatiehyeen sisällä, mikä tietysti on hyvä asia.
Mun hoidot, leikkaus, ihosiirre haavan aukeamisen takia ja sädehoitoja 10 kertaa ajoittuivat kevättalvelle. Tein koko ajan kaikkia normaaleita asioita ja olo oli hyvä.

Kuten arvata saattaa, ei se kevät ollutkaan niin kevyt kuin silloin kuvittelin. Takapakkia tuli siinä vaiheessa, kun sädehoidot loppuivat ja kroppa päätti alkaa parantamaan itseään syksyllä. Sädehoidossa kudokset kuolevat ja kuolleet solut poistuvat osittain ihon läpi. Harmaata ”tuhkaa” tulee edelleen läpi ja tätä voi jatkua ensi kevääseen. Mun kohdalla varmaan ikuisesti, koska mun kroppa on aina olut semmoinen lääketieteellinen ihme. Ei tarvii ripotella tuhkaa päälle, kun sitä tulee sisuksista ulospäin – olen liekeissä tai ainakin ollut. 

Tukka pysyi päässä, mutta on kasvanut noin 2 cm huhtikuun jälkeen. Kampaajani Kari tätä hiukan ihmetteli. Tukka on myös ohentunut huomattavasti ja nyt joukossa harottaa semmoista vauvatukkaa. Tää kertoo vaan siitä, et kroppa on käyttänyt energiaa muuhun kuin tukan kasvattamiseen. Oon aina sanonut kampaajalla käydessäni, et leikkaa miten paljon haluat, kyllä se takaisin kasvaa. Nyt en sanonut. Hyvä tää näinkin on.

Bonuksena kohonnut leposyke, joka sekin kertoo palautumisen olemattomuudesta. Siihen lääkettä ja uni parani kertaheitolla. Palautuminen on alkanut. Alan taas muistuttaa ihmistä - vähän - ainakin välillä.

Kesä meni Iltatoreja tehdessä ja kaikenmaailman taustataisteluita käydessä. Isommilla ja pienemmillä kirjaimilla. Välillä oli jopa todella hiljaista. Tästä ei sen enempää, koska nämä asiat eivät kuulu kuin niille henkilöille, joita ne kesällä koskettivat.

Syksyllä raahasin tomumajani lääkäriin ja parin mutkan kautta pääsin osaavan lääkärin vastaanotolle. On ollut saikkaria, sydäntutkimuksia, sydänlääkkeen kokeilua ja kaikenlaista ihmettelyä.

Pikkuhiljaa alkaa elämä palailemaan normaaliin - tätä ovat edesauttaneet monet päiväunet ja se, että on voinut välillä sulkea luurin ja olla tekemättä yhtään mitään.

Tai no, tekemistä on sillai riittänyt, kun Fanny-perhoskoira muutti mun luo syyskuun alussa. Ensin vietettiin viikko yhdessä Lapissa ja sit pienen miettimisen jälkeen lensin hakemaan Fannyn kotio. Reipas pieni pentupentunen nukkui koko lentomatkan ja sit riittikin virtaa kun päästiin kotiin.
Jänikset ja F tulevat juttuun, kunhan leluja ei tungeta jäniksen naamaan ja Tyttöpupu saa viettää omaa aikaa makuuhuoneessa aidan takana. Pitäähän sitä nyt jäniksellä olla oma huone ja rauha. Vähimmäisvaatimus suorastaan. Jii Jiippönen yrittää ymmärtää Fannyn leikkiin kutsuja, mutta yleensä tämä päättyy kaksikon päättömään juoksemiseen ympäriinsä.

Kuvassa Fanny katselee ja ihmettelee raketteja. Syö samalla pupujen vihertikkua, jotka ovat ehkä suurinta herkkua maailmassa - ainakin sillai salaa vietynä. 

Syksy toi myös Kurpitsaviikot ja niihin liittyen muutamia tapahtumia Wiurilassa.

Wiurilan kartanon mainitaan olleen olemassa jo 1400-luvulla. Pitkä on historia ja kaikinpuolin miellyttävä kohde. Wiurilassa toimii talli, jossa olen saanut pussittaa heiniä sekä ruokkia ja rapsuttaa hevosia. Samalla ollaan pidetty Miian kanssa palavereja kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Alueelta löytyy myös golfkenttä, talouskeskus juhlasaleineen ja ravintoloineen sekä päärakennus, joka on osittaisessa asumiskäytössä sekä juhlatilana ja vaikkapa joogasalina.

Jossain kohtaa loppusyksyllä mietittiin nykyisen omistajan kanssa alueen kehittämistä ja kaikkea muuta alueeseen liittyvää. Jotenkin juttu vaan lähti lentoon ja kaikenlaisia enemmän tai vähemmän päättömiä ideoita heiteltiin ilmaan. 

Tämän jälkeen asiat ovat luisuneet omalla painollaan eteenpäin ja alueen toimintojen kehittäminen sekä yhteensaattaminen on aloitettu ihan tosissaan.
Tulossa on messuja, palavereita, lukematon määrä viestejä ja puheluita, yhteistyökuvioiden luomista, myyntiä, markkinointia ja kaikkea mahdollista mitä eteen tuleekaan. Vain taivas on rajana - jos sekään – eikä se ole ainakaan kovin matalalla. Vaikka kohde on historiallisesti ja kulttuurihistoriallisesti erittäin merkittävä, katse on tulevaisuuteen ja seuraavia vuosisatoja kohti.

Kaiken tän keskellä olen opetellut sanomaan ei. Ei sellaisille asioille, joita en halua, syystä tai toisesta, tehdä. Tai jos ei vaan huvita. Olen opetellut sanomaan kyllä unelmien toteuttamiselle, omalle ajalle, puhelimen sulkemiselle ja asioille joista nautin.

Olen ikuisesti kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat tätä viimeisen vuoden matkaa kulkeneet mukana. Hyvinä ja huonoina hetkinä. Helppo se ei ole ollut – varsinkaan niille, jotka tässä ovat lähimpänä olleet. Tiedän tän vuoden olleen pelottava, raskas, raastava, sisältäneen liikaa odottamista tuloksista, leikkauksista ja kaikesta sen semmoisesta. Osan kanssa on puhuttu, puhuttu, puhuttu ja puhuttu. Osan kanssa oltu hiljaa ja tehty normaaleita asioita. Molempia arvostan paljon. En pysty koskaan tätä teille mitenkään korvaamaan, mutta toivottavasti voin vastavuoroisesti olla tukena, kun tarvetta ilmenee.

Vuosikertomus on hyvä lopettaa Someron kirkossa olleen Netta Skogin ja Nina Tapion Toiveena Joulu -joulukonsertin - tunnelmiin: Jul, Jul, Strålande Jul! Ja miksei koko elämä siinä samalla!

Säkenöikää ja säihkykää - juuri tänään, tässä ja nyt!

Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi <3 

Be Safe, Take Care!