Sidoksia

Oltiin tehty yhteistyötä Liikenneturvan kanssa jo vuosien ajan. Materiaalihankintoja, tapahtumia, ajatusten vaihtoa ja kaikkea sen semmoista. Liikenneturvallisuustyötä. Yhteistyö sujui hyvin, helposti ja luontevasti. Liikenneturvalla alkoi uusi kampanja #rohkee. ”SÄ VOIT OLLA SE, JOKA ESTÄÄ KAVERIA AJAMASTA KÄNNISSÄ TAI KAMOISSA. Ole #rohkee ja puutu asiaan, jos kaveri on lähdössä rattiin kännissä tai kamoissa. Ota häneltä tarvittaessa avaimet pois, jos muu ei auta. Kerrotaan kaikille, että päihtyneenä ei todellakaan ole ok ajaa.” (Liikenneturvan nettisivut)                                                                   Kuva: Liikenneturvan nettisivuilta  Kesä oli just alkamassa. Kampanjamateriaalia ilmestyi pikkuhiljaa. Ihan ensimmäisenä, koko Suomessa, me saatiin jakoon #rohkee -aurinkolaseja. Valkoisia ja pinkkejä. Pinkit oli suositumpia ja kaikki halus sellaiset. Kyllä valkoisetkin kelpasivat, mutta pinkit oli se juttu.                                                  

Elettiin 2000 luvun alkupuolta ja oli saatu idea perustaa ryhmä tytöille ja pojille. Mä lähdin ohjaamaan tyttöryhmää ja työkaveri poikaryhmää. Tyttöryhmässä oli neljä mimmiä ja poikaryhmässä muutama enemmän. Ensin tietysti tarvitaan ryhmälle nimi. Mimmit päättivät ensimmäisessä kokoontumisessa et ryhmän nimi on tietysti ”Rotat” ja maskotiksi valikoitui muovirotta, joka muuten vinkui kun sitä oikein litisti kasaan. Tämä selvisi onneksi vasta vuosia myöhemmin. Voin vaan kuvitella sen vingutuksen määrän, jos muovirotan kaikki ominaisuudet olisi löydetty heti. Mimmien, siis Rottien, kanssa tehtiin kaikenlaista. Mietittiin elämää, suhteita, harrastuksia, kokeiltiin uusia mahdollisia harrastuksia, ihmeteltiin mitä kaikkea aikuisuus tuo tullessaan ja kaikkea sen semmoista normaalia mitä nuoren mimmin elämässä tulee eteen. Rotat saivat itse vaikuttaa sisältöihin ja yhdessä päätettiin mitä lopulta tehtiin. Tai tuolta se ainakin mimmeille näytti. Kyllä siellä takana kulki kokoajan ihan järke

Katselin tuossa tänään illalla paikallista elämänmenoa. Reppuselkäisiä nuoria menossa jonnekin. Varmaan koulukirjoja repussa, kuten Erja aina tapasi sanoa. Mopojen ääniä. Kakstahtibensan hajua. Basson jytkettä läheiseltä parkkialueelta. Ensimmäinen oikea ja lämmin kevätilta. Palataan ajassa taaksepäin. Oli kaunis syksyinen perjantai-ilta. Jokiranta. Paljon ihmisiä liikkeellä. Jotkut festarit varmaan käynnissä. Olin tekemässä katutyötä työparini kanssa. Juteltiin siinä tuttujen poliisien kanssa poliisiauton vieressä. Ilta oli ollut rauhallinen. Siihen tuli tuttuja junnuja moikkaamaan, juttelemaan, kertomaan kuulumisia. Siinä sitä höpistiin kaikenlaista. Kuka oli jättänyt kenetkin, kuka oli kenenkin kanssa, vaihdettiin kuulumisia ja ajatuksia koulujen alkamisesta, elämästä. Tuttu kundi siinä porukassa ei ollut ihan oma itsensä. Kukaan vieras ei olisi huomannut mitään outoa tilanteessa, mutta tunsin kundin vuosien ajalta. Tiesin et se porukka dokaili jonkun verran. Totuuden doka

Oltiin tehty Erjan, ja muiden poliisien, kanssa töitä muutama vuosi yhdessä ja lähes kokoajan painittu erilaisten huumausaineisiin liittyvien juttujen kanssa. Painimiselta se välillä tuntui, koska kylillä ei meinattu uskoa tilannetta todeksi. Ei ennen ensimmäisiä nuorten kuolemia, jotka johtuivat huumausaineista - yliannostuksista, muiden lääkkeiden ja huumausaineiden yhteisvaikutuksia ja ties mistä huumausaineisiin liittyvistä jutuista. Aikuiset eivät oikein uskoneet sittenkään, koska ”ei minun lapseni”. On muuten varmasti kamalin lause, jonka tiedän. Miksei muka myös sinun lapsesi? Pitääkö olla niin sinisilmäinen ja pitää kulisseja yllä - viimeiseen saakka. Hautaan saakka. Osa perheistä yritti pitää kulisseja pystyssä vielä oman lapsen kuoleman jälkeenkin ja syyttää viranomaisia siitä, ettei ollut kerrottu ajoissa. Lastensuojeluilmoitukset, keskustelut perheen kanssa ja poliisin tekemät kotietsinnät eivät olleet tietenkään asiasta kertomista vaan jotain ihan muuta. En vaan tied

Oltiin siinä ilta ajeltu poliisien kanssa ympäri kyliä. Tavattu paljon nuoria, juteltu mukavia. Oli ollut rauhallista kaikin puolin. Istuskelin koppimallisen poliisiauton välitilassa poliisikoira Huukon kanssa ja yhden poliisin kanssa. (Huukon tulemisesta, ja hänen muista seikkailuista, poliisin palvelukseen enemmän seuraavassa kirjoituksessa.) Poliisiradion kautta tuli ilmoitus, että eräässä asunnossa on meneillään kovaääninen riita. Mitäs siinä sitten muuta kuin nököttää autossa, kuunnella ja noudattaa ohjeita matkalla kohti asuntoa. Oli tuttu osoite poliiseille.  Poliisin ryhmänjohtaja päätti, että asuntoon mennään koko porukka, koska siellä oli pieniä lapsia paikalla. Huuko jäi autoon. Poliisit, joita oli kolme samassa partiossa, menivät asuntoon ensin ja mulle oli annettu tehtäväksi katella lasten perään siinä tilanteessa. Kysellä kuulumisia ja sen semmoista. Rauhoitella heitä. Asunnossa oli useamman aikuisen välinen riita käynnissä. Kaikki aikuiset enemmän tai vähemmän

Hypätään ajassa eteenpäin, koska tarina on mielenkiintoinen, merkittävä ja osoitus sellaisesta rohkeudesta, periksiantamattomuudesta ja onnistumisesta että tämä on pakko jakaa näin pääsiäisen aikaan. Olin nuokkarilla töissä räntäsateisena pimeänä ja kylmänä joulukuun iltana. Takaovesta, mitä juniorit eivät käyttäneet normaalisti kulkemiseen, tulee sisälle itkevä, suoraa huutoa huutava, litimärkä, collegepukuun pukeutunut mimmi. Jotakuinkin saatesanoilla ”Mutsi heitti pihalle, en tiennyt mihin muualle olisin mennyt. Auta mua!” Mimmi oli juossut parin kilometrin matkan räntäsateisessa joulukuun sysipimeässä illassa. Juossut turvaan. Onneksi oli paikka minne tulla. Vaatteita kuivateltiin pattereiden päällä ja jostain kaappien syövereistä kaivettiin kuivia vaatteita tilalle. Koko ajan päässä mulla oli vain yksi ajatus ”Mitä helvettiä nyt tehdään?!?” Hysterian laannuttua ja ehkä muutaman kahvikupillisen jälkeen mimmi kertoi riidelleensä mutsinsa kanssa ja joutuneensa pihalle. Ei oll