Räntäsadetta joulukuussa

Hypätään ajassa eteenpäin, koska tarina on mielenkiintoinen, merkittävä ja osoitus sellaisesta rohkeudesta, periksiantamattomuudesta ja onnistumisesta että tämä on pakko jakaa näin pääsiäisen aikaan.

Olin nuokkarilla töissä räntäsateisena pimeänä ja kylmänä joulukuun iltana.

Takaovesta, mitä juniorit eivät käyttäneet normaalisti kulkemiseen, tulee sisälle itkevä, suoraa huutoa huutava, litimärkä, collegepukuun pukeutunut mimmi. Jotakuinkin saatesanoilla ”Mutsi heitti pihalle, en tiennyt mihin muualle olisin mennyt. Auta mua!”

Mimmi oli juossut parin kilometrin matkan räntäsateisessa joulukuun sysipimeässä illassa. Juossut turvaan. Onneksi oli paikka minne tulla.

Vaatteita kuivateltiin pattereiden päällä ja jostain kaappien syövereistä kaivettiin kuivia vaatteita tilalle. Koko ajan päässä mulla oli vain yksi ajatus ”Mitä helvettiä nyt tehdään?!?” Hysterian laannuttua ja ehkä muutaman kahvikupillisen jälkeen mimmi kertoi riidelleensä mutsinsa kanssa ja joutuneensa pihalle. Ei ollut ensimmäinen kerta. Viimeinen oli. Siihen kotiin ei ollut paluuta.

Isä asui toisella paikkakunnalla, sadan kilometrin päässä. Soitto isälle ja niin tuo lähti ajamaan ja hakemaan tytärtään kotio. Mimmi jäi isänsä luo asumaan.

Mimmi suoritti peruskoulun, muutti omaan asuntoon, opiskeli ja valmistui. Olin mukana juhlimassa valmistumista. Olin kovin ylpeä valmistumisesta.

Matka tuosta joulukuun illasta valmistumiseen ei ollut ihan mutkaton. Enemmänkin sellainen mutkia ja mäkiä täynnä oleva saaristotie. Tiedätte varmaan tietyypin, jota ajaessa ei koskaan voi olla varma mitä mutkan takana on tulossa - ja kumpaa puolta. Välillä syviä kuoppia, kelirikkoa ja välillä kovaa vauhtia ylä- ja alamäkeen.

Eräänä aamuna herättyäni huomasin työpuhelimeen tulleen x määrän soittoja tältä mimmiltä. Samoin Messenger loisti punaisena saapuneista puheluista ja viesteistä. ”Tarviin apua! Soita heti kun saat viestin!” oli viestien sisältö. Tiesin ettei mimmi soittele ja viesti tuolla tavalla turhan takia.

Paahtoleipämäinen ylösnousu sängystä, kahvi kuppiin ja soitto mimmille. Muistin laittaa vaatteet päälle. Kerroin olevani matkalla. Siinä vaiheessa, kun ihminen tarvitsee apua ei katsota kelloa, tai sitä onko työaika alkanut. Selittelyjen aika työnantajan suuntaan on myöhemmin.

Puhelussa selvisi, että pitää päästä lääkäriin ja sinne sitten yhdessä lähdettiin. Yksin mimmi ei olisi sinne mennyt, vaikka itse halusikin lähteä. Järjesteltiin käytännön asiat ja jatkettiin matkaa hyvin kauniiseen ympäristöön mäntymetsän keskelle. Reissu suuntautui lukittujen ovien taakse. On se vaan kummallinen tunne, kun ovi menee kiinni ja tiedät ettei avaimia oveen ole. Olkoon mikä tahansa virkalätkä kaulassa roikkumassa. Ei se sitä lukittuvan oven ääntä poista. 

Sillä reissulla tapasimme muun muassa ainakin seitsemää eri kieltä puhuvan miehen, joka pyörätuolillaan rullaili luoksemme kielloista huolimatta. Sujuvasti vaihtui kieli ruotsista, englannin kautta saksaan ja ranskaan. Siihen loppui meidän kielitaito - mies se vain jatkoi juttujaan.

Aika hiljaiseksi vetää kun sieltä lukkojen takaa pääsee pois. Istuu autoon ja miettii, että nyt pitäisi mennä illaksi nuokkarille ja vastailla työkavereiden kysymyksiin ”Mitä oot tehnyt tänään?, Missä oot ollut?” Mulla kun ei ole ollut koskaan tapana kertoilla työtehtävistäni missään, ei edes työkavereille ellei tieto ole ollut jotenkin muiden turvallisuuteen liittyvää eli tarpeellista työturvallisuuden takia. Tämä on asia mitä kaikki eivät aina ymmärtäneet, vaan olisivat halunneet kuulla junioreiden elämästä sen mitä mä niistä tiesin. Luottamusta nyt vaan ei petetä – juniorin luottamusta varsinkaan.

Autossa saa kasattua omat ajatuksensa ja nollattua tilanteen sekä siirrettyä asian taka-alalle. Ei unohduksiin vaan jemmaan, jotta pystyy hoitamaan muut työtehtävät.

Aina välillä on kysytty, että miten pystyin nukkumaan yöni ja jäävätkö työasiat pyörimään mieleen. Kiitos kysymästä, olen nukkunut yöni hyvin. Olisinkohan kaksi tai kolme yötä valvonut tuon parinkymmenen vuoden aikana? Niistä valvotuista öistä joskus myöhemmin lisää.

Se, että mistä hyvä nukkuminen johtuu, on paljolti varmaan sitä, että olen hoitanut työasiat aina niin pitkälle kuin mahdollista. En jättänyt roikkumaan. Tehnyt yhteistyötä eri viranomaisten kanssa ja etsinyt jonkun muun auttajan, jos omat taidot eivät ole riittäneet. Toinen syy on varmaankin se, että en vaan osaa murehtia asioita, joille en voi mitään. Joku on joskus sanonut kylmäksi ja tunteettomaksi, itse kutsuisin sitä ammattitaidoksi, hyviksi purkuverkostoiksi ja hyviksi ystäviksi, jotka ottavat omat purkautumiset vastaan.

Mutta niin, palataan mimmiin. Hän sai tarvitsemansa avun ja muutamien käänteiden kautta hänestä on tullut äiti ja yrittäjä. Hieno nuori nainen, joka osaa pitää puolensa, tietää mitä tahtoo elämältään ja on äärimmäisen hyvä äiti. Hän on se tämän tarinan rohkein, periksiantamattomin onnistuja.

Meidän yhteinen matka on jatkunut. Yhteisten ruokailuhetkien, naurun, itkun, uuden elämän, kuoleman ja kaiken mahdollisen elämään kuuluvan merkeissä. Ja jatkuu aivan varmasti tulevaisuudessakin. Tämä on yksi niistä sidoksista, josta blogi sai nimensä.