Ja sit mä meen illalla kirkkoon

Pitkästä, liian pitkästä aikaa, tekee mieli kirjoittaa. Tai no, monta kertaa on tehnyt mieli, mut ei ole muka ollut aikaa. Ja sit on ollu semmoisia juttuja joista ei oikeen voi edes kirjoittaa. Kaikesta ei vaan voi. Tai pidä. Tai ei edes tiedä mitä kirjoittais. 

Vuosi 2025 on ollut omituinen. Sisältänyt paljon työtunteja ja toisaalta päiviä ettei ole ollut yhtään mitään tekemistä. Tai olishan sitä ollut, mut ei ole vaan pystynyt tarttumaan mihinkään. Todella kummallista kohdata tuollaisia tunteita. 

Ensimmäinen puolisko vuodesta meni tuolla historiallisessa kohteessa ja oli vallan mukavia asiakaskohtaamisia täynnä. Sit tuli elokuu ja purettiin soppari. Ei draamaa. Vain muutama kysymätön kysymys ilman vastausta ja hiljaisuus. 

Ei se helppoa ollut, koska kohde oli miellyttävä ympäristönä ja kaiken lisäksi Neiti F viihtyi siellä. Olen nähnyt painajaisia enemmän kuin varmaan koko tähänastisessa elämässäni. Osa lievempiä ja osa todella kamalia. Pahinta on se, että muistan ne. Ehkä ne järjestivät aivot kaiken tuon jälkeen. Toivottavasti. 

Eteenpäin. 

Kolme viisasta miestä löivät päänsä yhteen, eiku kaksi viisasta naista, eiku kolme, eiku neljä. Eiku viis. Siis viisi viisasta naista. Ei ne kymmenen tyhmää ja kymmenen viisasta. Nämä olivat erilaisia naisia. Naisia, jotka nauravat ja puhuvat paljon, toistensa päälle, ristiin, ohi aiheen, aidasta ja seipäästä, mutta ei milloinkaan aidanseipäästä. Ei varmasti. Ja palaavat alkuun kysyen et mistäs tässä olikaan kyse. Mä kyl puhuin tänään heinän laittamisesta seipäälle, mut se ei liity tähän nyt mitenkään. 

Ja niin käynnistyi Kurpitsaviikoilla jotain täysin uutta eli lähituotteita ja lähiruokaa, markkinointia ja 16 päivää puhumista putkeen. Aseman Lähituotepuoti. Ihmisiä, ihmisiä ja junia ja kurpitsoja ja junia ja ihmisiä ja ihmisiä. Ja kurpitsoja. Niin ja junia. 

Aivan mahtava fiilis noiden viikkojen jälkeen. Niin ja voi olla et tähän liittyi enemmänkin naisia. Voi olla myös et puhuttiin 18 päivää putkeen kun lasketaan kasaus- ja purkupäivät mukaan. Paljon puhuttiin. 

Neiti F nautti rapsutuksista ja siitä et käytiin kattomassa liikenteenohjaajia. Sit me nautittiin hiljaisista illoista kun kaikki hälinä oli loppunut. 

Ja niin tuli ensimmäinen adventti. Hyvänmielentori, yli 40-vuotinen perinne, Salossa. Sit sitä yrittäjätuttujen, hallituksen porukan, kanssa tekemään. Tuota tehdessä tänään tajusin miten tärkeä on se oma wingman, luottopakki, työpari, ihminen, jolle sun ei tarvii selittää mitään, vaan kaikki sujuu sillai ajatuksen voimalla. Tai katseen. Helppoa ja tehokasta. Eritoten aivoja säästävää. 

Menihän tuo nytkin, kun oli osaavia tekijöitä porukassa vaikka kuinka ja paljon. Kiitos teistä jokaisesta ❤️ Mut no joo, se yks oli tänään poissa. Tai oikeestaan kaks. Tai kolme. No yks ainakin. 

Nojailin yhdessä vaiheessa lavan takareunaan ja tuijotin tyhjyyteen. Kuulin kysymyksen ”mitä nyt mietit vai kirotko jotain?” Tai jotain tuonnepäin. En muista sanasta sanaan, mut idea tulee selväksi. En manannut, en laulanut suohon, en oikeastaan ajatellut mitään. En edes suunnitellut suohonlaulamista. Lähinnä ehkä tuijottelin vain sitä, et se yksi puuttuu siitä vierestä nojaamasta lavan reunaan. Sitä tulee sillai tiettyjä tapoja tietyissä kohdissa tapahtumaa et milloin syödään, milloin juodaan kahvia ja milloin nojataan lavan reunaan. Nyt oli se hetki. 

Tähän poissaoloon ei liity sen kummenpaa, kuin se et ihmisille ei aina sovi kaikki ajat vaikka mitä tekis ja sit se toinen hoitaa homman. Yksin tai muiden kanssa. Tänään muiden kanssa. 

Sit tuli nälkä. Kävin ostamassa grillimakkaran. Viereen tuli mies, sellanen jonka tiedän kyllltä, ja sanoi myyjälle ”annaks makkaran, mul ei kyl ole yhtään rahaa?” Sanoin siihen yhtään enempiä ajattelematta et ”mä maksan sen”. Mies kysyi et miks? Vastasin et, vaikka siks et kohta on joulu. Tiedän et hän olis saanut makkaran myös ilmaiseksi, mut en halunnut et yhdistys joutuu tarjoamaan. Kannatusmaksu yhdistykselle. Ei sen kummenpaa. Enkä kerro tätä sen takia et pitää nostaa jalustalle ”tässä on nainen, joka tarjosi makkaran”. Sen voi sit aikanaan kaivertaa hautakiveen. Se mies kiitti ja halas vedet silmissä. Ja mä muistin taas et miten epäreilu ja epätasa-arvoinen juhla joulu on. Ei ollu sijaa majatalossa, silloin joskus, mut ei ole kyllä vieläkään kaikille. Ei sitä sijaa eikä välttämättä majataloakaan. Tai edes omaa tyynyä. Omaa paikkaa. Ja silti tulee joulu. 

Ja viikon päästä ne viisaat naiset, siis ne jotka puhuu paljon, tekee Aseman Joulu tapahtumaa. Sit on taas junia, ihmisiä, joulupalloja ja joulupalloja ja ihmisiä ja junia.

Ja sit mä meen illalla kirkkoon.