Vauhtia ja ei niinkään vaarallisia tilanteita

Nyt on jo huhtikuun alku. Mihin hävisi tammikuu? Helmikuu? Ja maaliskuu? Johonkin lumen ja jään ja liukkauden välimaastoon. Nukkumattomiin öihin. Päiväuniin. Ja auringonlaskuihin. Vauhdikkaisiin päiviin. 

Tänään tekemättömien töiden lista on kohtalainen, mutta hyvin jäsennelty ja aikataulutettu. Hankehommissa menee osa viikosta ja loput oman yrityksen kautta tehtävissä duuneissa. 

Oon oppinut pitämään vapaata. Sulkemaan somen. Laittamaan luurin äänettömälle. Opetellut keskittymistä vain yhteen asiaan kerrallaan. Nimenomaan opetellut, koska nytkin tuossa vieressä pyörii YLE Arenasta Aikuiset -sarja. Joka on ihan todella hyvä. Vahva suositus siis sille.

Maaliskuussa vietin aikaa Lapissa Erjan luona ja tutustuin aivan hurmaavaan Myrsky-Petteriin. Hän on poro. Valkoinen poro. Ihana muumikuonoinen poro, joka oppi hyvin nopeasti pitämään porkkanasta ja söi hyvin kauniisti kädestä. Vei porkkanat ja sydämen. 

Ajaessa pohjoisen reissua oli aikaa ajatella - kaikkea mahdollista. Eikä tarvinnut keskittyä kuin ajamiseen ja ajatuksiin. Ajattelin maailman tilannetta. Venäjän, täysin järjetöntä, hyökkäystä Ukrainaan, tulevaa Iltatorikesää, paria muuta tapahtumaa jotka tässä tehdään ennen kuin on oikea kesä, ihmisiä ympärillä ja osittain myös niitä ihmisiä jotka eivät elämään enää kuulu. Turvallisuuden tunnetta ja vapautta. Vapautta mennä ja olla miten huvittaa. Sekalaisia ajatuksia 1005 kilometriä öisillä teillä. Menomatkan höpisin puhelimessa ja ääni oli melkein poissa kun pääsin perille. 

Eniten hämmentää ja tavallaan myös mietityttää se, että miksi jotkut ihmiset vaan jää taakse? Ilman mitään syytä. Tai en ainakaan tiedä et miks niin on käynyt. Ehkä elämät vaan muuttuu ja sit jengi vaan eroaa vanhoista ympyröistä. Ehkä. Toiset pysyvät elämässä mukana, vaikka ei kovin usein nähtäisi tai kuultaisi. 

Toisaalta huomasin, et elämään on tullut ihan valtavan paljon uusia ihmisiä ja tuttavuuksia. Hyviä, osaavia ja mukavia ihmisiä. Se tuntuu mukavalta. Osan kanssa tekemisissä vain töiden kautta, mutta on näistä hyviksistä muutama läheisempikin ystävyys syntynyt. En vaihtaisi näitä ihmisiä pois. Toivottavasti ei tarvitsekaan. Toivottavasti emme häviä toisiltamme. 

Tähän on pakko kertoa yllättävä tapaaminen parin viikon takaa. Olin kaupassa, hakemassa hankehommiin ruokatavaroita. Maski naamalla ja melkoisella kiireellä viipotin pitkin markettia. Joku kutsui nimeltä. Käännyin, niin kuin tapana on jos nimensä kuulee. Kutsuja oli vanha tuttu, jonka olen nähnyt viimeksi kolme vuotta sitten. Hän halusi vain varmistaa, että tunsiko oikein ja kysyä kuulumisia. Kyseessä oli ihminen, joka ei muista kaikkia ihmisiä, koska hänen aivot vaurioituivat vuosia sitten. Mut hän on muistanut uudelleen siitä saakka kun ensimmäisen kerran varmisti, vaurion jälkeen, mun nimen. Ihan todella mukava kohtaaminen ja jotenkin tosi hämmentävä. Hän sanoi, että ”tunnistin sun kasvot ja tulin vaan tarkistamaan, että tunsin oikein”. Maskin takanakin olen siis tunnistettava. Jotenkin merkityksellinen kohtaaminen. 

Nyt voisin vaan istua jossain laiturilla ja katsella pimenevät iltaa ja yötä. Mieluiten ihmisen kanssa. Lähdetkö istuskelemaan laiturille? 

p.s. Lappikuulumisia ja -kuvia lisää seuraavassa blogitekstissä.