Miten mun pää kestää?
”Miten sun pää kestää tollasta työtä?”
”Kaikki meidän sekoilut
- Ja kaikki nää vuodet”
Näihin kysymyksiin olen saanut viime viikkoina vastata monta monta kertaa. Vastaus on lähinnä ollut et ”mä en mieti duunijuttuja kotona enkä oo valvonut kuin kaks yötä 25 vuoden aikana duunien takia ja silloin on jo joku ollu kuollu ja sekin valvominen on menny sillai hukkaan.”
Vastaus siihen et miten pää kestää on varmaan siinä, et mulla on ympärillä hyviä ihmisiä, joiden kanssa on voinut puhua. Samaa työtä tekeviä tai sidosryhmien ihmisiä, jotka nyt vaan tajuaa nää jutut paremmin kuin kukaan työnohjaaja tai muu ammattilainen.
Oon käynyt työnohjauksessa ehkä kolme kertaa. Kaksi pakotettuna ja yhden kerran tavallaan velvollisuudentunnosta. Annettavaa ei ole koskaan ollut puolin eikä toisin. Eikä tule koskaan olemaan.
Mun tapa purkaa duunijutut on luurit päähän ja lenkille. Yksin. Luureista tulee milloin mitäkin. Fiiliksen mukaan. Harrastan muutenkin yksin kulkemista esimerkiksi reissuilla ja tapahtumissa.
Tätä kirjoitan kulttuurihistoriallisesti merkittävässä Kosken kartanon kirkossa, odotellessa konsertin alkua.
Yksin. Tai no, on täällä muita ihmisiä, mut ne ei mua kiinnosta enkä mä niitä.
Parasta vastapainoa duunille on täysi hiljaisuus tai sit konsertin/keikan äänet ja meteli, jolloin ei tarvii keskittyä kuin ääniin.
Täydellistä pään tyhjennystä.
Kaikki ne teidän sekoilut ja kaikki nää vuodet pää on pysynyt kasassa, koska en murehdi asioita joille ei mitään voi. Luotan ihmisiin - Sinuunkin- ja siihen et tolkku joskus löytyy. Toisten puolesta kun ei voi elää.
Asioille joille voi tehdä jotain oon aina tehnyt kaikkeni. Välillä huutaen ja kiroten. Välillä fiksummin puhuen. Kun tietää tehneensä kaiken voitavan, voi sulkea duunipaikan oven hyvillä mielin ja pää pysyy kasassa kun ei tarvii vapaalla miettiä duunijuttuja.
p.s. Kosken kartanon kirkkokonsertti oli hieno, samoin Antti Tuiskun keikka seuraavana iltana.
Kommentit
Lähetä kommentti