Pelko

Pyörittelin otsikkoa pitkään. Vaihtoehtoja oli kateudesta aina ”blogi ilman otsikkoa” osaston vaihtoehtoihin. Eilen puhuin pelosta ja pelottavista asioista ja jäin sen jälkeen miettimään sitä mitä aina välillä kysyttiin siinä duunissa mitä tein ekat 25 vuotta päätyönä: ”Pelkäätkö sä koskaan täällä meidän kanssa?” Tai ”mitä sä pelkäät?” 

Tää on hyvä aihe ystävänpäivän blogille, koska oikeestaan pitäis kirjoittaa Pyhän Valentinuksen marttyyrikuoleman päivän blogi ja melko varmaa on se marttyyreita on pelottanut. Löyhä aasinsilta, mut mennään sillä. Ne, joita kiinnostaa voi lukea Wikipediasta tai TOP -tietosanakirjasta loput liittyen ystävänpäivän historiaan. 

Oon monta kertaa miettinyt pelkoa ja sitä et mistä se oikeestaan tulee. Miks pelkää jotain? Oon lukenut aiheesta paljon ja yrittänyt löytää syitä pelolle. En oo oikeen löytänyt. Vielä. Ehkä eniten esille on noussut epävarmuuden sietäminen ja siihen suhtautuminen. Joku sellainen ”mitä sit seuraavaksi tapahtuu” -tyyppinen juttu ja ”mikä toi uus asia on?” Se pelottaa, kun ei tiedä. Ei tiedä mitä tapahtuu, miten joku reagoi tai miten ite reagoi johonkin. Vähän sellainen jänismäinen suhtautuminen – pitää ensin pelätä ja tarkastella ja vasta sen jälkeen todeta et tää onkin ok. 

Aikanaan kun oltiin Lissabonissa, niin korkeanpaikan pelkokammopaniikki iski ihan yhtäkkiä. Keskellä kaupunkia, kun piti tulla yhdestä tornista alas. Ritiläkierreportaat oli vaan ihan liikaa siinä kohtaa. No en mä sinne sit kuitenkaan jäänyt, mut en ollut koskaan tajunnut et voi pelätä, lähinnä kuolevansa tai vähintään vammautuvansa pahasti niin paljon et kroppa vaan tekee stopin. Stopin siihen rapuille mistä muidenkin pitäis kulkea. Ehkä siks siihen ei sit voinutkaan jäädä, vaikka kaikki ympärillä pyöri ja heilui ja happikin meinas siinä samalla loppua. Pelko oli ihan todellinen siinä kohdassa. Paniikki ja pelko. En mä vieläkään ritilärapuista pidä, enkä silloista. 

En ollu koskaan ennen pelännyt korkeita paikkoja. En ikinä. Enkä pelkää vieläkään, jos olen vaikka valjailla ja köydellä kiinni jossain, mut tollai irtonaisena tunne oli ja on edelleen ajoittain aivan kaamea. Ton Lissabonin jälkeen välttelin tietoisesti jopa rullaportaita, koska olin varma et se sama tunne iskee uudelleen. Se oli varmaan pelkoa. Pelkoa omasta reaktiosta. Pelkoa siitä et mitä pelon jälkeen tapahtuu. 

Kuljen paljon pimeän aikaan, oon aina kulkenut. Töiden, oman vuorokausirytmin ja muiden syiden takia. Suomessa tätä pimeää riittää aamuissa ja illoissa, joskus myös päivissä, silloin kun osuu se marraskuinen tiistai siinä lokakuun ja maaliskuun välissä. 

Pimeessä ei oo mitään pelottavaa, koska siellä on ne ihan samat asiat kuin valoisassakin. Uskokaa tai älkää. Toki kaikkea ei näe samalla tavalla, mut se on ehkä vaan parempi niin. Pimeessä on enemminkin sellainen rauha. Rauha olla ja mennä miten huvittaa - ihan oma tunnelmansa. Vähän sellainen ”ollaan ei kenenkään maalla” -fiilis. 

Varsinkin silloin kun teki duunia iltaisin ja öisin kaduilla ja missä milloinkin. Pimeys oli yhteinen. Kaikki muu ei kenenkään omaa. Ja se oli hyvä. Niitä pimeyksien kaipaan aina välillä. Aika paljonkin. Ihmisiä ja niitä keskusteluja. Keskusteluja pimeydessä – suojassa. Ihan eri juttuja kuin valoisassa. Henkilökohtaisempia. 

Tuolla kun pimeessä kuljeskelee iltalenkkien merkeissä, niin aika rauhassa saa mennä. Joskus vastaan saattaa tulla rekka-auto, joka on menossa tankkaamaan, vartiointiliikkeen auto tai joku joka ulkoiluttaa koiraa. Joskus törmää tuttuihin, joilla on samanlainen, teidän 8-16 vuoroa tekevien mielestä, hiukan vinoutunut vuorokausirytmi. 

Jäniksiä on ollut liikkeellä vaikka kuinka paljon ja se tarkoittaa sitä et tulee kevät ja valon määrä lisääntyy. Pitää varmaan lähteä vielä myöhemmin iltalenkille, tai ennemminkin yölenkille, et saa olla pimeässä. Pelätä iltaisin tai öisin tuolla ei tarvii mitään. Päivisin enemmänkin, vaikkapa juuri niitä muita ihmisiä.  

Pelosta piti kirjoittaa, eikä yön pimeydestä. Lähti taas vähän rönsyilemään. En oikein tiedä mitä pelkään, koska sellaisia asioita ei oikein oo. Korkeat paikat, riippusiltojen ylitykset ja hämähäkit sisätiloissa on enemmänkin epämukavia asioita kuin pelkoa aiheuttavia. Voi tietysti olla et tunne on pelko, enkä vaan tunnista sitä peloksi. Ei, siitä ei oo kyse, kyllä mä tiedän myös mitä pelko on. Tiedän miltä se tuntuu, haisee ja maistuu. Tiedän miten se saa ihmisen vilkuilemaan taakseen, sivuille ja olemaan hiukan ylikierroksilla koko ajan. Muutaman kerran on joutunut vähän enemmän vilkuilemaan taakseen ja sivuille, mut onneks enää ei tarvitse. Ehkä sekin on ollut enemmän tervettä suojeluvaistoa ja varautumista mahdolliseen jos -tilanteeseen. Jos se olis ollut pelkoa, niin tuskin olisin liikkunut missään. 

Enemmänkin oon pelännyt ja pelkään ehkä muiden ihmisten puolesta. Miten ne selviää tosta ja tosta. Jotain sellaista. Ja kaikki on aina selvinneet, itelleen parhaalla tavalla. Lopputulos ei aina miellytä kaikkia muita, mut ei sen tarviikaan. En osaa pelätä itteni puolesta, koska oon hyvä varautumaan asioihin ja miettimään valmiiksi ”mitä jos”-tilanteet. Ei tarvii pelätä, kun on valmis suunnitelma - melkein kaikkeen. On myös paljon asioita, joita en todellakaan suunnittele, vaan annan vaan mennä. Yleensä ne on niitä parhaita hetkiä elämässä. Nopeet käänteet, lojaalius, pähkähullut ideat ja se et ei aina mieti turhaan turhia asioita - hyvin usein en mieti mitään vaan meen ja teen. Niillä oon pärjännyt ja pystynyt olemaan pelkäämättä. 

 

Jos olis pakko vastata kysymykseen et mitä pelkään ja määritellä vaikka vaan yks asia, olis se ehdottomasti ihmiset. Ihmisistä kun ei koskaan tiedä et mitä niiden päässä oikeasti liikkuu tai on liikkumatta. Ei myöskään tiedä et mitä ne parhaimmillaan tai pahimmillaan saa päähänsä. 

Take care, be safe 💙

p.s.

Nykyinen kotikaupunki on tulosten mukaan katuturvallisuusindeksiltään Suomen turvallisin.