Minä ja mun joulu eli Joululaulujen linnut vol 2

Osa muistaa "Joululaulujen linnut" -tekstin jokusen vuoden takaa. Sillä ei ollut mitään tekoa joululaulujen lintujen kanssa, vaan silloinen työkaveri ehdotti otsikkoa joulunajan "Erkkarin terveisille", kun ei muutakaan keksitty. 

 

Tänään olin Perttelin kirkossa Netta Skogin ja Nina Tapion Toiveena Joulu -konsertissa. Siellä, yhtäkkiä, tuli mieleen tuo Joululaulujen linnut -teksti ja tietty se et joulu on taas lähellä. Liian lähellä. 

 

Mut palataan vähän taaksepäin tähän vuoteen 

 

Pääsiäisen blogitekstistä on jo aikaa. Kesä meni Iltatori-tapahtumia tehdessä. Tosi nopeasti. Kesällä eletään torstaista torstaihin ja siinä kaikkien artistien, bäkkäritarjoilujen, kulunesteaitojen, nippusiteiden, alueiden rajaamisen ja sen semmoisten asioiden välissä tehdään kaikkia muita normaaleja juttuja. Ainakin yritetään tehdä. 

 

Ja sit tulikin syksy. Reissu Lappiin, pois etelän hälinästä ja mahdollisimman kauas ihmisistä, koska ihmiskammokohtaus iskee aina kesän jälkeen ja silloin pitää päästä riittävän kauas. Kuonojen, turpien, kavioiden ja koparoiden joukkoon. On siellä pohjoisessa muutama ihminenkin nähty. Vähemmän kuitenkin kuin etelässä. Ja puhelin toimii sielläkin, et ei se reissu ihan lomailuksi ja pakenemiseksi onnistunut menemään.

 

Niin ja tiedoksi kaikille et olen palannut etelään. Vielä en oo muuttanut pohjoiseen, vaikka tää huhu edelleen on voimissaan. Pidetään sitä yllä ja sanotaan et ”vielä en oo muuttanut”. 

 

Syksyn vois jotenkin ohittaa, ihan vaan sen takia et se on syksy. Toki syksyssä oli paljon hyvääkin - ei satanut joka päivä ja lenkkikelit on ollu kohillaan. Ilta- ja yölenkit tekee ihmiselle hyvää.

Joskus oon ehtinyt jopa päivällä lenkille, mut harvoin. Päivisin kun pitää hoitaa kaikkia asioita, koska edelleen tää maailma pyörii jossain 8-16 moodissa. Tätä en lähde nyt avaamaan yhtään enempää, vaan kirjoitan tästä tekstin joku toinen kerta.

 

Talvi tuli tietysti taas ihan yllättäen. No ei tullu, jos osaa katsoa säätiedotuksia. Lunta on vähän ja pakkasta enemmän tai vähemmän. Sopivan valoisaa ja tänään näkyi aurinko. Lyhyen aikaa, mut näkyi. 

 

Kuulumiset kerrottu. Ja nyt siihen joulun lähestymiseen ja etsimiseen. 

 

Lähtökohtaisesti en pidä joulusta, koska se on maailman epäreiluin ja epätasa-arvoisin juhla. Osalla on kamalan paljon kaikkea ja osalla ei mitään - ei yhtään mitään. Tilanne on toki sama läpi vuoden, mutta jouluna tää korostuu jotenkin erityisen kamalalla tavalla. Tai siltä musta ainakin tuntuu. 

 

Muistan edelleen ekan työvuoteni joulun ja se oli taatusti se mikä avasi silmät lopullisesti.

Junioriporukka vietti jouluaaton pankkiautomaatilla. Automaatit oli silloin pankkien tuulikaapeissa eli sinne pääsi sisälle ja siellä oli lämmin. Tyypit hengaili siellä koko illan, enemmän tai vähemmän päissään tai muuten vaan koohoksissaan. 

Sellasta joulun viettoa viistoistavuotiaana. Sit voi vaan miettiä, että miten näiden kodeissa joulua vietettiin? Miksi siellä ei voinut tai halunnut olla? 

 

Tuosta tuulikaappiporukasta on tullut ihan tolkullisia aikuisia, kuten suurimmasta osasta tulee, vaikka sen joulun viettäisi missä. Toki osaa voi käydä moikkaamassa nyttemmin hautuumaalla, mut ne on toisia tarinoita ne. 

 

Anssi Kelan biisin sanat osuu tohon porukkaan ja tohon jouluun oikein hyvin:

”Meistä tuli muurareita

Taksikuskeja, suutareita

Yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita

Meistä tuli lääkäreitä

Virkamiehiä, vääpeleitä

Ja tänään voidaan hetki olla kuninkaita” 

 

Onhan siinä melkoinen ero postikorttikuvien ja tuulikaapin välillä.

 

Mä vietin monta joulua töissä. Halusin tehdä

ne työvuorot, koska se oli jotenkin kovin helppoa itelle ja tärkeetä niille muille. 

 

Onneksi sai olla töissä. Onneksi enää ei tarvii, omassa elämässä, väkisin ja pakolla juosta kaikkia mahdollisia joulupöytiä tyhjentämässä. Onneksi saa valita sen vaihtoehdon et pysyy kotona tai tapaa vain just niitä ihmisiä kuin haluaa. Tai on tapaamatta. 

 

Toivon todella et Sulla olis just sellainen joulu kuin haluat. Ilman arvostelua siitä miten sä haluat jouluasi viettää. Se on osa sitä joulurauhaa ja arvostusta toista ihmistä kohtaan - olla arvostelematta ja arvostaa toista sellaisena kuin on. Noi vois olla ne tän joulun parhaat lahjat - ihan jokaiselle. Ne riittää. 

 

Mä löysin mun joulun tuolta konsertista - ainakin vähän sitä rauhaa. Arvostuksen sain konkreettisesti universumin söpöimmän, lattialle pudonneen, piparkakkutalon muodossa. Oon kuulemma ansainnut piparkakkutalon. En vaan tiedä et miks, mut ehkä tää selviää - joskus. 

 

Ehkä me ollaan vähän kaikki tollasia piparkakkutaloja. Välillä mennään vähän rikki, pudotaan ja sit joku tulee ja liimaa osat paikoilleen. Ja kaikki on paremmin. Huutoa ja naurua vuorotellen - sitä ainakin mun tiistai on ollut. Ja tais tuolla konsertissa muutama kyynelkin mahtua mukaan.

 

En toivota vielä joulua sen enempiä kellekään, koska aion taas luvata itselleni, en kelleen muulle, että kirjoitan useammin ja vielä ennen joulua seuraavan tekstin. Tai no, ainakin ennen uutta vuotta. Siis ennen vuotta 2024. 

 

 

p.s. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!