”On mulla ikävä aina välillä”

Olin eilen kävelemässä hautuumaalla. Tapaamassa vanhoja tuttuja. Tekee hyvää aina välillä muistella ihmisiä, joita ei enää ole. Kohtaloita - hyviä ja huonoja juttuja mitä kenenkin kanssa aikanaan sattui ja tapahtui. Enemmän on hyviä muistoja, kuin huonoja. 

Tossa on mun autokoulun opettaja, se jonka kanssa olin inssissä ja sit siinä toisessa osassa "arvioiva ajo", vai mikä se oli. Vieressä kundi, joka ei saanutkaan tarpeeksi ajoissa apua eikä sit jaksanut enää. Huusin ja taistelin sen kundin puolesta et se pääsisi hoitoon, mut olin vaan hankala työntekijä ja muuta sen sellaista. Ei kuulemma kuulunut mulle. Olen erimieltä edelleen. Kyllä kuului. 

Tossa on toimen, joka ei jaksanut. Tyttö. Tuo sairastui vakavasti ja sen vanhemmat teki kovimman päätöksen ikinä - irrotetaan ne laitteet. Muistan ne aurinkolasit arkun päällä aina. Ja auringonkukat. 

Tossa vaiheessa, kun tuo nuori sai puukosta - sivullisena ja täysin turhaan, olin ollut töissä kuukauden ja seitsemän päivää. 

Sit tossa on naapureita, entinen appiukkokokelas, joka ehkä joi ittensä hengiltä. En tiedä, kun en ollut vuosiin tekemisissä. Ja hyvä etten ollu tekemisissä. Ei sillai oltu ihan samalla sivulla oikeen missään asiassa. 

Muutamia puoltuttuja ja sit koulukaveri. Meistä on kuva, joka on otettu niin et mä istun keltaisessa Datsunissa kuskin paikalla ja tää kundi vieressä. Öisen kaupungin valot ympärillä. Kummallakaan ei ollu korttia vielä tuolloin, mut kuva on olemassa. Ihan semmoinen oikea paperivalokuva, firmikameralla otettu. Hyviä muistoja vuosikymmenten takaa ja viimeisenä sanat ”Värit palaavat elämään sit joskus”. Ei ne ehtineet palata. Meillä tänne jääneillä on aikaa palauttaa värit elämään. Ihan joka päivä. 

Sit siihen viereen kävelee tuttu isä. Käännyn katsomaan hautakiveä, jonne hän menee. Poika. Sen isän pojan nimi lukee siinä kivessä. Mietin et mitä helvettiä on tapahtunut. Perhe on tuttu, mut pojan kuolinvuosi hautakivessä on sen jälkeen kun olin jo muissa hommissa. Isä pysähtyy ja sanoo ”Kiva nähdä, mitä sä täällä?” ”Tuttuja kattomassa ja niin vissiin sinäkin.” ”Joo, poikaa tulin kattomaan.” 

Sit jutellaan pitkään. Isä kertoo koko storyn. Kiire loppuu siihen, tuntuu et aika pysähtyy. Nauretaan ja muistellaan. Taitaa siinä silmätkin vähän kostua aina välillä - molemmilla. Lopuksi isä kertoo, et ”On mulla välillä vähän ikävä poikaa.” Sit lähdetään eri suuntiin. ”Nähdään taas!” huikkaa isä vielä perään ja heilauttaa kättä. 

Hiljaisuus. Ihmetys. Ja sit kotimatkalla kyyneleet. Ei ikävän, vaan hyvän kohtaamisen takia. Miten jostain ihmisestä, niinkuin tuosta isästä, voi huokua sellainen rauha ja kuoleman täydellinen hyväksyminen osana elämää. 

Paljon on vielä opittavaa. 

p.s. kumpikaan meistä, Datsun-kuvassa olevista, ei ajanut sitä autoa.